Katsoin aamulla peiliin ja mietin mihin viimeiset 20 vuotta on kadonnut. Ajan kuluminen on mielenkiintoinen ilmiö. Nuorena odotat kiivaasti olevasi 18 ja saavasi ajokortin sekä pääseväsi baariin. Ikä on silloin rajapyykki äänestämiselle ja aikuisuudelle.
Ystäväni oli päivittänyt aamulla someen vauvansa iän päivien tarkkuudella. Toinen päivitys oli taaperon ikä kuukausien tarkkuudella. “Mörkö on nyt 18kk.” Omaa ikääni en ole laittanut mihinkään enää edes vuosien tarkkuudella, kun en sitä muista. Vanhojen luokkakavereiden facebookista se kuitenkin tulee heidän syntymäpäivinä esille. Halusinpa tai en.
Kasiluokkalainen selaa kalenteria ja miettii riparia tai mopoa. Ysiluokkalainen harkitsee yhteishakua ja omia valintojaan. Nuorena aika kuluu nopeasti. Mukaan mahtuu suuria tunteita, oppimista ja kokemista.
Kaksikymmpinen luo uraa, opiskelee ja miettii perheen perustamista tai maailman valloitusta. Vastavuoroisesti hän saattaa ahdistua ja lannistua kaikista paineista, vaatimuksista ja odotuksista. Kuitenkin siinä ajassa tapahtuu paljon itselle ja ympäristölle.
Minä elän vuorostani aikaa, jossa ajan kuluminen näkyy eniten lasten kasvamisena. Tämä tarkoittaa lähinnä omia, mutta myös muiden lapsia. Jos et näe nuoria vuoteen, niin et ehkä heitä enää tunnista. Näin se vain on. Meidät keski-ikäiset kaikki tunnistaa, vaikka aikaa menisi viisi vuotta. Ero ei välttämättä ole niin dramaattinen.
Hassuinta on se, että nuori saattaa muistaa tarkasti eri päivien tapahtumat, mutta minä huomaan päivien olevan välillä yhtä puuroa. Ne toistavat itseänsä säännöllisellä kaavalla.
Isoin muutos omaan arkeeni ulkomaille muuton lisäksi on tänä talvena ostettu jumppakortti. Uusi rytmitys määrittää päivät jumpan mukaan. Maanantaisin ja perjantaisin on step aerobic-päivä. Tiistaisin ja keskiviikkoisin body forming. Ja jos minulla olisi vielä virtaa, niin torstaisin pääsisin vesijuoksuun. Maanantai ei ole enää maanantai. Se on jumppapäivä tai Step-päivä.
Onneksi jumpat ovat olleet minulle sen verran merkittäviä kokemuksia, että olen varma niiden jättävän muistijäljen vuosiksi. Pilatesta kävin kokeilemassa ranskan kielellä ja nuo stepit ohjataan sveitsin saksaksi. Jos nyt luet blogiani ensimmäistä kertaa, niin asun tällä hetkellä Sveitsin Bielissä, joka on kaksikielinen kaupunki. Suurin muistijälki tulee kuitenkin stepin vaativuudesta. Koreografia on niin vaikea, että uuden pätkän tunnilla oppii 2/30. Minä olen usein se toinen, koska olen kuitenkin ohjannut myös koreografisia tunteja aiemmin. Tunti vaatii kaiken keskittymisen. Jos mietin edes sekunnin jotain muut, niin sekoan askelissa, koska vauhti on niin kova. Puhumattakaan ohjaajan neroudesta rakentaa vaikea kokonaisuus.
On tärkeää jättää aivoihin muistijälkiä. Minä muistan vieläkin oman nuoruuteeni Rautavaaralla. Silloin huomiota ei rikkonut kännykät tai some. Silloin ärsykkeitä oli vähemmän. Ehkä tämä liittyy myös omaan jumppaamiseenkin, koska silloin puhelin on pukkarissa. Ohjaaja saa minun keskeyttämättömän huomion tunnin ajaksi.
Pyri olemaan läsnä edes hetki joka päivä. Keskity tekemään jotain itselle tärkeää. Sinä itse olet sen arvoinen!
Käy lukemassa minun aikaisempia blogi-kirjoituksia. Minut löydät myös TikTokista nimellä tiinavuori ja Instagramista tintzukka. Kiitos, kun olit hetken läsnä!
