Minut on kasvatettu opettajaperheessä suomalaisilla sananlaskuilla. “Kuka kuuseen kurkottaa, se katajaan kapsahtaa” tai “ylpeys käy lankeamuksen edellä”. Pelkona tietenkin se, että lapsi olisi itsestään jotain luullut. “Ei kehuta, ettei mene pilalle”. Pettyy vielä, jos yrittää jotain, eikä onnistu. Tai ylpistyy. Menee silloinkin pilalle. Kehu on ollut luettavissa rivien välissä tai sen on voinut kuulla kiertoteitse muilta ihmisiltä. Suoraan sitä ei ole sanottu.
Tämähän on tietysti meidän kulttuurissamme. Jo ammoisina aikoina suomalaiset pelkäsivät kertoa naapureille onnistuneesta sadosta, “Kell´onni on, se onnen kätkeköön.” Luultiin, että onnea oli jaossa vain tietty määrä ja se voisi loppua tai sen voisi toinen viedä. Onni kannatti laittaa piiloon vakan alle.
Tämä kannustuksen ja kehujen puute voi näkyä ihan arkipäiväisissä asioissa. Suomalaiset ovat todella hyviä kielissä, mutta itsevarmuus ei riitä sen käyttämiseen. Joku voi kuulla ja huomata virheitä, ehkä vähän myös nauraa.
Nykypäivän somea seuratessa tulee tunne, että kaikista etsitään virheitä. Mikä tuokin nyt luulee olevansa? Suorittaisi nyt vain hiljaa niinkuin muutkin. Ja vähän iloitaankin, kun toinen epäonnistuu. Mitäs minä sanoin?
Oletko joskus miettinyt, saimmeko lapsuudessa kannustusta lusikalla, kun vaihtoehtona olisi ollut saada kauhalla. Olisiko meillä parempi itsetunto, jos meitä olisi kehuttu vähän enemmän? Muissa ihmisissä olisi helpompi nähdä hyvää ja iloita toisten onnistumisesta.
Moni pelkää virheitä ja jättää sen takia yrittämättä. Ehkä elämää olisi helpompi elää, jos siinä olisi mahdollista kokeilla ja oppia. Olisimme hyviä just näin. Riittäisimme myös itsellemme. Ja se ei olisi meiltä pois, jos tuemme ja kannustamme toisia.
Nuoremmat ikäpolvet kannustavat jo vähän enemmän omia lapsiaan. Toiset jopa niin paljon, että lapsi luulee olevansa maailman napa. Tässä heti mulle kaikki nyt. Itsetuntoa olisi hyvä tukea oikealla tavalla tasapainoisesti. Joskus lapsi voisi Kimble-pelissä vaikka hävitäkin. Pienestä vastoinkäymisestä lapsi ei mene myöskään pilalle. Ja onhan vanhempi kannustamassa uuteen yritykseen.
Käyttäytymistä voi muuttaa ja “vanha koira voi oppia uusia temppuja”. Voimme kehua kaveria ja kehun voi ottaa vastaan. Kehua ei tarvitse vähätellä, siihen voi sanoa vain kiitos.
Me kaikki tarvitsemme kannustusta. Sen voi aloittaa vaikka omasta sisäisestä puheesta ja kannustaa itseään. Minä riitän ja olen paras itseni. Sen jälkeen on valmiimpi sanomaan jotain kivaa myös toiselle. Kehuminen kantaa pitkälle ja kivat sanat muistetaan kauan.
Ps. Tämä kirjoitus on julkaistu savolaista huumoria ymmärtävän äitini luvalla, jonka mielestä “Alku aina hankalaa, mutta lopussa kiitos seisoo”.
Kirjoitus julkaistu aikaisemmin Länsi-Suomessa 3.4.2021