Viimeiset kaksi vuotta ovat olleet täynnä muutoksia kaikille ihmisille. Jollakin se on voinut tarkoittaa töiden lisääntymistä ja toisella töiden loppumista. Kuluneiden kahden vuoden aikana parisuhteita on mennyt poikki ja osalla perhe on vuorostaan tiivistynyt.
Vaikka muutos voi aluksi tuntua pahalta, niin se voi samalla kuitenkin viedä eteenpäin elämässä. Moni jumittaa tutussa ja turvallisessa arjessa, kuitenkaan olematta tyytyväinen siihen. Toinen taas ei saa aikaiseksi mitään, ennen kuin on pakko.
Minun elämä on muuttunut paljon viimeisen kahden vuoden aikana. En nyt ala luettelemaan kaikki muutoksia, mutta kerron tarkemmin yhdestä. Yksi iso muutos tapahtui, kun löysin kirjoittamisen. En ole koskaan kirjoittanut mitään, tai jos kauppalistoja ei lasketa mukaan. Kuitenkaan en ole koskaan osannut kirjoittaa edes äidinkielen ainetta koulussa. Olen ollut aina puhelias ja omannut vilkkaan sisäisen maailman, johon lasketaan mukaan hyvä mielikuvitus. Paperille nuo ajatukset eivät ole koskaan päässeet.
Minulla on ollut elämäni aikana yksi päiväkirja. Sain sen 10 vuotiaana syntymäpäivälahjaksi ja se oli pinkki Dingon päiväkirjan. Sen kannessa oli Neumannin kuva ja sitä kehysti pinkit kehykset. Kannet olivat hieman pehmeät ja sivussa oli lukko. Paperit olivat vaaleanpunaiset ja niissä oli haaleasti näkyvillä Neumannin kuva. En koskaan kirjoittanut päiväkirjaan mitään, koska kirjoitus olisi mennyt Neumannin kasvojen päälle. Säilytin siis päiväkirjaa tyhjänä lukossa omassa kaapissa. Se oli niin ihana. Muistan vieläkin, miltä pehmeät kannet tuntuivat sormissa.
Verbaalisesti lahjakkaana ymmärsin kuitenkin sen, että sanat ovat minussa, mutta ne eivät vain järjesty paperille saakka. Ihannoin nuorempana stand up-koomikoita. Olisi itsekin halunnut olla stand up- koomikko, mutta siinä esteenä oli se, että jonkun olisi pitänyt kirjoittaa vitsit valmiiksi. Minä en kirjoittamiseen pystynyt, vaikka kuinka yritin. Lavalle olisin silti halunnut, mutta en koskaan mennyt.
En siis ollut kirjoittanut koskaan ennen ensimmäistä koronakevättä. Kun sosiaaliset ärsykkeet poistuivat etätyön aikana, enkä puhunut niin paljoa, niin se rentoutti jonkun osan aivoista. Näin minä sen ainakin ajattelen. Kuuntelin paljon Amorphiksen musiikkia ja erilaisia podcasteja etenkin sauvakävellessä. Niinpä yhtenä aurinkoisena päivänä kesken sauvalenkin, puolessa välissä ylämäkeä, alkoivat runon tai ehkä laulujen sanat tulla mieleen.
Koomisinta on, että pelkään valtavasti käärmeitä. Kirjoitin siis päähäni tulvivia sanoja kännykkääni ylös, vaikka käärme luikerteli samaan aikaan jalkoihini. Lämmin kevätaurinko oli herättänyt sen samalla tavalla kuin minun kirjoittamisen.
Jatkoin kännykkäni näpyttelyä niin, ettei ajatus karkaisi, mutta kuitenkin samalla toisella silmällä reagoiden käärmeeseen. Käännyin ympäri yhä edelleen kirjoittaen kännykkääni ja kävelin huutamatta ja panikoimatta käärmeen luota pois. Normaalisti olisin kiljunut ja juossut paniikissa käärmettä pakoon. Ymmärsin kuitenkin tilanteen ainutlaatuisuuden, koska se oli ensikosketus kirjoittamiseen ja jokainen sana piti laittaa muistiin.
Se oli ensimmäinen runoni, joka sai alkunsa Amorphiksen musiikista. Sen jälkeen olen kirjoittanut seitsemän kolumnia kahteen eri sanomalehteen, perustanut oman blogin, tehnyt sanoituksia ja aloittanut kirjoittamaan kirjaa. Voisin siis sanoa, että Amorphis on ollut minun muusani eli innoituksen alkulähde.
Kirja ei varmasti koskaan valmistu tai sitä ei julkaista, mutta se on ollut valtavan hyvä harjoituspohja kirjoitustaidolle ja rutiinin luomiselle. Kirja alkaa kyllä olla jo valmis, mutta ymmärrän kyllä täysin, miten vaikea on saada mitään julkaistuksi. Joten en ota siitä paineita. Olen kirjoittanut nyt lähes joka päivä ainakin jossakin muodossa, jonka myötä kirjoittaminen on nopeutunut. En ole koskaan käynyt edes Kansalaisopiston kirjoittamiskurssia, jonka myötä minulla ei ole kirjoittamiseen mitään paineita. Jokainen kirjoitettu sivu on minulle edelleen suuri ihme, josta olen kiitollinen ja tyytyväinen.
Kirjoittaminen on avannut minulle uuden maailman olla luova. Olen aikaisemmin ilmaissut itseäni musiikin ja liikkeen avulla, mutta nyt luovuudesta jää myös pysyvä kädenjälki. Kirjoittamalla voin uppoutua omaan mielikuvitusmaailmaani, joten se on toimintona rauhoittavaa ja meditoivaa.
En olisi varmaan koskaan löytänyt kirjoittamista ilman vallitsevaa maailman tilannetta. Eristäytyminen muista ihmisistä on tuonut minut lähemmäksi itseäni.
Tämän kirjoituksen tarkoituksena on toivoa Sinulle lukijani muutoksen mahdollisuutta. Kaikista ei tule kirjoittajia ja se on hyvä asia. Meillä jokaisella on oma luovuutemme, joka voi käärmeen tavoin luikerrella elämään. Se ei tule ponnistamalla ja yrittämällä, vaan avautumalla sille. Joskus tyhjä päiväkirja saa odottaa kirjoittajaa yli 30 vuotta.
Toisaalta, se Dingon päiväkirja oli niin hieno, etten vieläkään uskaltaisi siihen kirjoittaa. Onneksi suttupaperit on keksitty. Uskalla luoda omat visiosi suttupapereihin. Täydellisyys on nimittäin tylsää!
Olen poistanut blogistani kommentoinnin. Jos haluat lähettää viestin, niin klikkaa Contact-sivulle. Löydät minut myös Instagramista nimellä Tintzukka. Facebookissa löydät minut nimellä Tiina Vuori. Julkaisen oman blogipostaukseni myös siellä. Kuulen mielelläni sinun kokemuksia!